...mutta niin suuri ilo!
Yleensä kirjoittelen täällä blogissani iloisista
ja mukavista asioista, mutta tänä jouluna silmäni
aukesivat aika ikävästä asiasta.
Nimittäin joulukortin lähettäminen on ilmeisesti
jo niin vanhanaikaista, että ei se kannata, mutta
minäpä kerron, että kyllä se kannattaa.
Kävimme jouluaattona tervehtimässä anoppiani,
joka asuu palvelutalossa.
Hänen kommunikointinsa on todella minimaalista
eikä liikkuminen enää onnistu,
mutta järki pelaa edelleenkin ja ymmärrys on tallessa.
Hän oli saanut muutamia joulukortteja ja
joka ainoa joulukortti käytiin hänen kanssaan läpi.
Jokaisesta ainoasta kortista luettiin runot ja
jos teksti oli tarpeeksi isoa niin hän pystyi lukemaan
sen ihan itse.
Joka ainoasta joulukortista sormella kokeiltiin ihanaa
kimaltelevaa hilettä...
silmät loistaen.
Nyt kerronkin teille, joilla on omia isovanhempia vielä
elossa, että on aika lopettaa itsekäs ajattelu ja
käydä tervehtimässä niitä, jotka eivät enää pääse
tervehtimään meitä tai
edes lähettää se joulukortti josta on vanhukselle
todella suuri ilo.
Jos vanhus ei itse enää pysty kirjoittamaan joulukortteja
on itsekästä ajatella, että en minäkään sitten lähetä.
Hoitohenkilökunta tai joku vanhuksen luona käyvistä
omaisista varmasti lukee kortin, jos hän ei itse siihen pysty.
Jos nyt tunsit piston sydämessäsi niin
tee se uuden vuoden lupaus ja
käy tervehtimässä vanhempia sukulaisiasi.
Se on meidän nuorempien velvollisuus.
Tee se nyt kun vielä voit...
koskaan ei tiedä milloin on liian myöhäistä.
